"Kuva on paremmin muistissani kuin silmien edessä"

Hannu Väisänen: Vanikan palat

(Otava, 2004)

27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

Kuvataiteilija Hannu Väisäsen omaelämäkerrallinen esikoisromaani Vanikan palat sijoittuu 1950-luvun Oulun kasarmialueelle. Piakkoin kolmanneksen elämästäni Oulussa asuneena alan hiljalleen tuntea tämän kaupungin jo kodikseni, vaikka kainuulaisuus tuskin koskaan kokonaan katoaakaan. Siksi valitsin tämän kirjan kohtaan 27, "Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja". Kohdan 27 lisäksi sopisi loistavasti myös kohtaan 11, "Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja". Harva on Suomessa menestynyt niin hyvin kahdella eri taiteenalalla kuin Väisänen. Useita kuvataiteen palkintoja pitkällä urallaan saavuttanut Väisänen pokkasi heti toisella romaanillaan Finlandia-palkinnon. Mutta se siitä, nyt esikoisromaanin kimppuun.

Vanikan palojen rakenne on episodimainen. Jokainen luku on oma lyhyt katsauksensa Väisäsen alter egon, Anteron, lapsuuteen. Oman kohtauksensa saavat niin jännittävät radionkuunteluhetket, kohtaamiset koulun muiden lasten kanssa, Oulussa vierailevat nuoret englantilasupseerit komeissa univormuissaan, kuin henkeäsalpaavan taidokas jäätanssiesitys. Kaikki alkaa kuitenkin kaatuneesta maitopääläristä. Kotiapulaisen sanat, "laita lapsi asialle ja tee itse perässä", jättävät Anteroon sellaisen nolostuksen ja hämmennyksen punan, joka ainakin tälle lukijalle sävyttää koko lopputeosta. Onko lasten ja aikuisten välillä aina ymmärtämättömyyden kuilu? Anteron äiti on kuollut ja isä jäänyt yksin lasten kanssa, vaikka monia äitipuoliehdokkaita tuokin kotiin. Kuten niin monessa muussakin perheessä, Anteronkin kotona alkoholi näyttelee suurta osaa. Lapset joutuvat säännöllisesti hakemaan isänsä kotiin upseerikerholta, josta hänet usein löydetään ympäripäissään biljardipöydältä runoja lausumasta. Kotonakin on arvaamatonta, kun pienimmästäkin ärsykkeestä saattaa alkaa tuppivyö paukkua pakaroilla.

Anterolla on herkät aistit ympäristöä havainnoidessaan. Hajut, maut, värit ja tuntemukset jättävät vahvoja muistijälkiä ja sekoittuvat keskenään. Väisänen kuvaa tätä synestesiaa taiteilijan kosketuksella. Taiteellisesti lahjakas Antero saa erilaisista aistivaikutelmista sytykkeen pohdiskella kauneuden olemusta:

Mikä on kaunista? Kuu voi olla kaunis, joskus elokuussa kun se täyteläisenä, maataviistävänä kelluu kasarmin yllä kuin saksalainen ilmalaiva. Joidenkin ihmisten kasvoja pidetään kauniina, vaikka useimmiten niiden hutera, ohikiitävä kauneus johtuu niitä tukevien helmien tai, miehen ollessa kyseessä, pystykaulukseen applikoitujen husaarikoristeiden loisteesta. Kenties jotkut tapahtumat ovat kauniita. Varmasti on kaunista kuljeskella rakastetun käsipuolessa kesäyössä Hupisaaren polkuja, kohota niille pienille kaarisilloille, pysähtyä sillan laella, tekeytyä kuvaksi. Mutta se on kaunista vain koska matkii jotain viikon iskelmää joka pian unohdetaan. Kasvot rumenevat, kaarisillalla seisoo uusi, haalistuva pariskunta.
(s. 289)

Anteron on vaikea luottaa ihmisiin. Äitiä ei ole ja lapset joutuvat huolehtimaan enemmän isästään kuin päinvastoin. Alati vaihtuvat äitipuolikokelaat eivät juuri saa kontaktia Anteroon. Opettaja huomaa Anteron erityislahjakkuuden ja istuu mallina tälle, mutta muotokuvan luoma suhde pojan ja opettajan välillä murenee, kun opettaja esittelee kuvan muillekin, kritisoi sitä ja innostaa kaikkia muitakin maalaamaan muotokuvia. Kaikkein pahimpina esiintyvät muut lapset, jotka kuvataan sydämettömiksi, sadistisiksi julmureiksi. Kirjaimellisesti päähän potkittu Antero löytää erikoisen hengenheimolaisen toisesta kiusatusta, köyhän perheen pojasta, mutta tätäkin Antero lähinnä ihmettelee etäältä, eikä todellista kaveruutta pääse muodostumaan.

Vanikan palat oli minulle sarja runollisen kauniisti kirjoitettuja tuokiokuvia erityislahjakkaan ja väärinymmärretyn lapsen elämästä. Episodimaisesta rakenteesta tuli mieleen toinen pohjoinen kasvutarina lähivuosilta, Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Tosin siinä missä Populäärimusiikkia sisälsi fantasian aineksia, Vanikan palat luottaa realismiin. Väisäsen kielikuvat ovat herkullisia. Täytynee palata joskus toiste Väisäsen muitten romaanien pariin. Loogisesti seuraavana olisi palkittu Toiset kengät. Mutta se ei ehkä ehdi tämän vuoden lukuhaasteeseen.